sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kuka ymmärtäisi minua ja ymmärränkö itsekään itseäni?

Tämänpäiväinen blogiteksti sisältää vähän tough lovea.

Ällistyttävän fiksu uusi nuori ystäväni itsevarmuuskouluttaja Jevgeni Särki on taas päästänyt eetteriin jotain todella katsomisen ja kuuntelemisen arvoista:

Käsittelen tässä tämän videon sisältöä sairastamisen tuskallisuuden kannalta. Haluat tuntea yhteyttä muihin ihmisiin ja tulla ymmärretyksi kun olet sairas. Kaikki eivät ymmärrä, mutta osa ymmärtää ja on myös tärkeä miettiä mitä tarpeitamme ajatellen haluamme tulla ymmärretyksi: Haluammeko lohdutusta ja yhteyttä vai ratkaisuja vai molempia. Tiedämmekö itsekään vielä?

Eri sairauksien vertaistuessakin tulee eteen tilanteita missä moni kuvaa sitä miten heistä tuntuu siltä ettei kukaan voi ymmärtää heitä. Tämä on hyvin yleistä ja inhimillistä. Mitä tarpeita ja uskomuksia sen taustalla voi ollakaan että meillä on tunne ettei kukaan ymmärrä meitä? Sillä vaikka kaikki eivät ymmärrä, niin todellisuudessa ihan varmasti löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät. Näiden ihmisten löytyminen on sitä todennäköisempää miten aktiivisesti puhut tai kirjoitat asioistasi ja sitä epätodennäköisempää mitä enemmän eristäydyt muista tai tiedostamattasi sabotoit ihmisten yritykset ymmärtää, antaa lohtua ja auttaa.

Joskus voi tuntua siltä ettei muut ymmärrä jos et itse hyväksy sitä että he oikeasti haluavat auttaa. Tiedostamattasi et ehkä uskalla saada apua, auttaa itseäsi, päästä eteenpäin. "Tuttu helvetti voi tuntua turvallisemmalta kuin tuntematon taivas." Tämä tosiasia voi olla todella uskomattoman vaikea myöntää itselleen ja lähes mahdoton asia hyväksyä todeksi. Useammat apua ja ymmärrystä hakevat kieltävät sen itseltään ja muilta vielä tiukasti.

Jos haluat ymmärrystä ja apua, niin älä sitten torju sitä kun muut yrittää auttaa ja tukea! Sitten jos joku on törppö tai ilkeä kun avaat sydämesi, niin muista että se on hänen ongelmansa eikä kaikki ole sellaisia. Move on! Mene eteenpäin! Hankalampaa tämä tietenkin on silloin jos on perheessä tai lähipiirissä lannistava ihminen joka tekee elämästäsi tosi kurjaa eikä halua ymmärtää. Mieti mistä silloin vaihtoehtoisesti saat ymmärrystä ja tukea.

Joskus sairastuneesta ihmisestä tuntuu että hänet hylätään eikä kukaan ymmärrä häntä. Voisiko se joissain tilanteissa johtua siitä että ihmiset tuntevat olevansa kykenemättömiä ja avuttomia tukemaan sinua jos samalla kun lähetät signaaleja siitä että tarvitset ymmärrystä, apua ja tukea, sitten kuitenkin sabotoit sen. Vertaistuessa tämä näyttäytyy sellaisena että joku tuo voimakkaasti ja aktiivisesti esiin ongelmansa ja näyttää näennäisesti jopa etsivän ratkaisuja, mutta minkäänlainen avun ja tuen tarjoaminen ei näytä tuovan tulosta. Semmoinen alkaa tuntua epätoivoiselta auttajasta ja siihen väsyy. Voi jopa syntyä vaikutelma että minkäänlainen apu ei kelpaa eikä tuo ihminen etsi tosiasiassa ratkaisua. Joskus voi jopa tuntua siltä että tuo ihminen kuppaa toiset tyhjiin energiasta auttaa ja tukea ja jollakin tavalla vain käyttää ihmisiä oman pahoinvointinsa roskasankona. Kauniinpi ja inhimillisempi tapa ilmaista asia olisi kenties että tuo ihminen ei oikein tiedä itsekään mitä hän haluaa, etsii ja tarvitsee ja kurkottaa epätoivoisesti toisia ihmisiä kohden etsiäkseen yhteyttä, jotain turvaköyttä mihin tarttua.

Mä tiedän mistä puhun, sillä olen itse ollut aikanani todella raskassoutuista seuraa kun olin pitkään tosi sairas ja masentunut. Jotkut ahdistuivat siitä eivätkä osanneet eivätkä jaksaneet enää mun seuraani. Joillekin sairauden leima oli liian raskas ja tietyt ihmiset vaan lakkasi pitämästä yhteyttä ilman että olisin heitä edes mitenkään kuormittanut. "Ai mikä sulla muka on?" Sanoi eräs kun kerroin puhelimessa tilanteestani. Enpä puhunut sitten enää mitään ja tämä ihminen palasi myöhemmin elämääni kun olin paremmassa kunnossa. En tiedä tuleeko meistä enää koskaan kovin läheisiä ja luotanko häneen koskaan samalla tavalla kuin ennen..

Kun me haluamme että meitä ymmärretään, mitä me tavoittelemme sillä? Haluammeko lohdutusta ja tukea vai haluammeko oikeasti myös ratkaisuja, apuja ja neuvoja? Odotammeko joskus ihmisiltä liikaa? Onko sairaudesta tullut jo niin iso osa identiteettiä että emme ole enää halukkaita oikeasti edes luopumaan siitä? Mitä toisten pitäisi ymmärtää? Meidän pitää kertoa se heille riittävän selvästi.

Voimme sanoa ja kannattaakin sanoa suoraan jos emme odota apua tai neuvoja vaan ihan vaan seuraa, läsnäoloa, kuuntelua ja lohdutusta. Ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita. Jos joku tarjoaa ratkaisuja kun emme niitä halua, ollaan kärsivällisiä. Toistetaan toive siitä että haluamme tukea, olkapäätä ja kuuntelijaa, emme ratkaisijaa tai neuvojaa. Joskus sanoma pitää toistaa monta kertaa ennenkuin ihmiset sisäistävät sen. Me olemme sillä tavalla vähän kovakalloisia ja epätäydellisiä.

Minulla ja kollegallani ravintoterapeutti Hanna Huttusella (en muuten kysynyt edes lupaa, saanko mainita hänet, nyt menee siis riskillä..) on samanlaisia kokemuksia. Molemmilla on fibromyalgia ja molemmat ovat saaneet siihen apua ravintoterapeuttisista keinoista. Mitä tapahtuu kun menee fibromyalgiapotilaiden vertaistukiryhmään netissä levittämään pyyteettömästi ilosanomaa, että hei, tähän piinaavaan ja elämänlaatua ja toimintakykyä heikentävään sairaudentilaan voi saada apua ja tuskistaan ja uupumuksestaan voi vapautua?

Jotkut harvat kiinnostuvat, mutta muutoin tulee täysi tyrmäys. Jopa suoraa haukkumista ja suunnilleen pahaksi ihmiseksi julistamista: "Mitä sä tuut tänne väittään yhtään mitään. Mä olen sairas, se mikä sulla toimii niin ei todellakaan välttämättä toimi muilla yms." Niinpä niin. Jotkut haluaa rypeä siinä kurjuudessaan ja sitten valitetaan kun kukaan ei ymmärrä. Minä uskallan tästä kertoa suoraan, koska olen itsekin halunnut rypeä aikani siinä kurjuudessa enkä todellakaan ollut halukas tai valmis ottamana mitään neuvoja vastaan. Se on prosessi, se vie aikaa ja kukaan muu ei voi tehdä sitä matkaa puolestasi. Se on vaihe, että saa diagnoosin ja sitten aletaan rakentamaan identiteettiä sen diagnoosin ympärille. Jos joku vihjaa että tämä diagnoosi vaikuttaisikin jatkkossa kenties elämään vähemmä ja tilanne kohenisi, se on suora isku vyön alle. Sama kuin joku yrittäisi muuttaa sinua persoonana. "Minulla on oikeus olla tällainen. Miten sinä kuvittelet voivasi tulla mestaroimaan minun elämääni?"

Kun ei vielä ollut valmis laskemaan irti sairaan ja ongelmaisen ihmisen identiteetistään, olisi kuitenkin jälkiviisaana ollut fiksumpaa sanoa useammin:

"Mä en nyt oikeastaan jaksa miettiä tällä hetkellä mitä pitäisi tehdä. Toistaiseksi yritän nyt vaan jaksaa olla olemassa. Arvostan silti todella ystävyyttämme ja olen tosi kiitollinen siitä että tulit käymään ja tulit mua tervehtimään kun olen tosi huonossa jamassa. Kaikki ei nimittäin ole tulleet. Sä olet ja minusta se kertoo sinusta jotakin erityistä. Kiitos!"

tai:

"Nyt ollaan puhuttu niin paljon mun voinnista, että kerropa mitä sulle kuuluu ja mitä ootte viime aikoina puuhanneet."

Asioihin suhtautuu tietenkin vähän eri tavalla sen mukaan onko ne ongelmat oikeasti sellaisia että ne voi selättää vai onko enemmän kysymys siitä että pitäisi etsiä keinoja jaksaa ja selvitä muutoin eteenpäin ongelmien tai sairauden kanssa.

Ymmärrän hyvin jos tämä blogipostaus ärsyttää, suututtaa ja pistää kipeästi, joka raivostuttaa. Ensimmäinen ajatus voi olla että tuo ihminen ei tiedä mistään mitään. Ehkä joku minua viisaampi olisi voinut kirjoittaa tämän diplomaattisemmin. Minä olen usein sellainen graniittisen rouhea ennemminkin kuin sileä timantti. Minusta tämä sanoma on kuitenkin tärkeä tuoda esille ja samoin kysymys: Mitä jos tuntuu siltä ettei kukaan ymmärrä? Entä jos se kysymys voisi useinmiten olla samalla myös: "Mitä jos en ymmärrä itseäni?"

Itseä voi oppia ymmärtämään. Se on osa matkaa jota myöskin elämäksemme kutsutaan.

Älkää eristäytykö, ainakaan liiaksi. Jaksakaa pitää yllä yhteyttä toisiin ihmisiin, sillä ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Menkää toista puolitiehen vastaan. Jos joku ei tunnu ymmärtävän sinua, uskalla kyseenalaistaa se, ymmärrätkö täysin vielä itsekään itseäsi. Onko mahdollista että löydätte silti enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia? Jos toinen ei halua puhua puolukoista, puhukaa mustikoista. Toisaalta kaikkien kanssa ei ehkä kannatakaan  hengata. Ei kaikki ihmiset voi ollakaan ymmärtäjiä ja sydänystäviä. Sitten vaan uutta matoa koukkuun jos jonkun kanssa ei onnaa. Matka on pitkä. Pysähtykää välillä haistelemaan ruusuja tai mitä kukkia nyt siellä ikinä sitten tuleekaan vastaan. Joskus kun kaikki tuntuu olevan sekaisin, ei auta muu kuin vetää välillä henkeä.

Hanna Huttusen kirja Fibromyalgiasta vapauteen: https://atar.pikakirjakauppa.fi/tuote/hanna_huttunen/kiputus_fibromyalgiasta_vapauteen/9789527015056